Lähellä luontoa

Kissa oli ajamassa kettua kotopihamme vierestä pellolta pois metsään. Taisi olla syksy. Tämä muistikuva piirtyi lapsuudessa mieleeni. Siinä oli jotain ainutlaatuista.  Hyvä kissa harmaajuovainen Koistinen olikin, siltä sujui hiirestys ja seuranpito. Ja sitten oli tämän kissan vahtikoiramainen vivahde.: ”Tämä on minun pihani!”

Ketut ovat aina viihtyneet lähiympäristössämme. Surkeaa on ollut katsella joinain vuosina kapin vaivaamia kettuja. Niin sanottu luonnollinen kuolema voi olla eläimelle tuskainen. Viime vuosina on kuitenkin näkynyt terveen näköisiä kettuja metsän reunoilla liikkumassa. Mukavan näköisiä olivat pari vuotta sitten latoon pahnapaalien päälle kisailemaan tulleet ketunpoikaset. Asutuksen läheisyyskö on tehnyt ketusta rohkeamman? Keväällä peltoa äestäessäni repolainen uskaltautui parin metrin päähän traktorista. Ehkäpä sillä oli mielessään herkkuateria helpolla vaivalla traktorin täristäessä peltoa.

Lumisena talvena eläinten jälkien tarkkailu antaa tietoa oman kylän nelijalkaisista asukkaista. Ketun jäljet ovat  pyöreät ja säntillisin välimatkoin painuneet lumeen. Ketulla lienee hallussaan surkeimman kuuloinen ääni. Sen ulinaa ei voi sekoittaa mihinkään muuhun. Kettu on yleinen koko Suomessa, eniten sitä tavataan Lounais-Suomessa. Kantaa rajoitetaan metsästyksellä. Kettu ei ruoalla nirsoile, sille kelpaavat niin pikkunisäkkäät kuin marjatkin.

Useimmin näkee jäniksen jälkiä. Jänikset- nuo kehvelit – pyrkivät puutarhoihin syömään omenapuiden kuorta vaikka muutakin olisi tarjolla. Vuosia sitten suojasimme pari omenapuun alkua verkolla. Eipähän päässyt jänis herkuttelemaan. Keväällä koitti yllätys; myyrä oli syönyt juuret!

Paljon näkee myös pienen , siron kauriin ja vähän isomman peuran jälkiä. Ne ovat joskus alkutalvesta tulleet pihaankin ruokailemaan omenan pudokkailla tai ruusukaalin varsilla. Sivutietä ajellessa on syytä muistaa, että näillä nelijalkaisilla on omasta mielestään aina lupa mennä ensin. Useammankin kerran olen säpsähtänyt, että menipäs läheltä! Onneksi Suomessa hirvieläinten määrää rajoitetaan metsästyksellä.

Luonnossa riittää tapahtumia ja tutkittavaa. Nykyisin taajamia ja kaupunkien keskustojakin tiivistetään. Tampereellakin on tavoitteena olla 300 000 asukkaan kaupunki  jo vuonna 2030. Kangasallekin on kaavoitettu runsaasti tontteja uusien asukkaiden toivossa. Jotta asukkaita riittäisi kaikille kaupunkiseuduille, niin ei riitä, että maaseutu tyhjenee. Tätä vauhtia tyhjenevät myös pikkukaupungit. Tätäkö me oikeasti haluamme? Miten tässä hötäkässä muuttuu ihmisten suhde maaseutuun ja luontoon? Millainen vaikutus luonnosta etääntymisellä on ihmisten henkiseen hyvinvointiin?

Kirjoittanut

1 kommentti

  1. Hyviä kysymyksiä tuossa lopussa. Minua kummastuttaa Tampereen pormestarin puhe metropoliksi kasvamisesta. Siis mitä ihmettä? Minä
    puhuisin metropolista vasta sitten, jos koko Suomen väestö kasaantuisi yhteen kaupunkiin. Suuruudenhulluutta se on Lylyltä, ja sama tauti tuntuu vähän vaivaavan Kangasalan kunnankin napamiehiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *